Sinä olet tarina


Et sinä kuole. 
Sinä olet tarina.
Ja tarinat elävät ikuisesti.

Ne muuntuvat.
Ne elävät kertojiensa myötä.
Mutkaistuvat
kuulijoiden mielikuvissa.
Heidän maailmoissaan.

Mutta sinä kirjoitat omasi.
Valitset pilkut ja pisteiden paikat.
Hengittävät ajatusviivat.
Tauot.

Sinä valitset kappaleet.
Miten ne soivat ja mitä ne toistavat.
Sinä päätät kohokohdat.
Ja tempon.


Muista, 
mikään tarina ei kosketa ilman kipua.

Sinä et kuole.
Kirjoita se niin.


Tämä on kuva, joka on lentänyt roskakoriin useammin kuin mikään muu mitä olen koskaan julkaissut. Lista noista syistä löytyy jäljempänä. Julkaisen kuvan, jota en olisi vielä kuukausi sitten sen valmistuttua uskonut julkaisevani. Julkaisen kuvan, jota en oikeastaan haluaisi nytkään julkaista. Se ei mielestäni täytä julkaistavan kuvan standardejani. Se hämmentää minua monilta osin. Mutta kuitenkin kirjoitan nyt tätä tekstiä yrittäen selittää miksi tämä kuva on nyt tässä. Miksi? Siksi, että sen takana on tarina. 

Tämän kuvan ainekset on kuvattu joulukuun 21. päivänä vuonna 2017. Siis reilusti yli vuosi sitten. Laahustin viimeistä kertaa studioni portaat ylös. Jäljellä oli vielä roskien vieminen ja avaimen palautus vuokranantajalle. Oli se ilta, kun sulkisin toiseksi kodikseni muodostuneen studioni oven viimeisen kerran. Otti niin päähän. Ja väsytti. Väsytti ihan mahdottoman paljon.

Studion lattialla lojui vielä pieniä kotiin kulkeutuvia rekvisiittalaatikoita ja kierrätykseen meneviä taustakartonkien jämiä. Ajattelin, että voisiko niitä hyödyntää vielä jotenkin ennen poisheittämistä. Päädyin leikkaamaan valkoisen taustakartongin jämäpalaa eri paperipalojen kokoisiksi paloiksi. Päädyin kokeilemaan erilaisia asetelmia eri kokoisista paperinpaloista. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Laitoin kameran jalustalle ja päätin tehdä vielä viimeisen kokeellisen vision studiossani, jossa minulle oli tapahtunut hienoja juttuja. Papereista muodostui mekkomuodostelma. Ajattelin, että tämä idea olisi varmaan hauska photoshop-leikki muutamaksi päiväksi tulevaisuudessa. Minulle rakennetut kuvat ovat sitä mitä toisille ristikot tai sudokut ovat. Ajanvietettä. Ongelmanratkaisua ja uusien ratkaisujen etsimistä luovuudella.

Mutta ei se mennyt ihan niin.
Ensimmäinen kokeilu lensi roskiin, koska en saanut paperimekkoista minää upotettua valkoiseen huoneeseen. 
Toinen idea lensi roskiin, kun en vain lukuisista etsinnöistä huolimatta löytänyt mitään taustaksi toimivaa.
Seuraava idea lensi roskiin, kun se tuntui aivan liian fantasiamaailmalta.
Seuraava lensi roskiin, kun alkoi hävettää.
Seuraava lensi roskiin, kun tuli olo, etten taida enää vain osata.
Seuraava lensi roskiin, kun en istunutkaan kuvankäsittelyssä luontevasti vihdoin löydettyyn taustamaisemaan.
Seuraava jäi odottamaan, että saisin kuvattua uuden taustamaiseman.
Seuraava lensi roskakoriin, kun sävymaailma ei vain toiminut.
Seuraava roskiin siitä, että omakuva alkoi taas hävettää.
Seuraava roskiin siitä, että muistutti minua ikävistä pieleen menneistä asioista.
Seuraava roskiin siitä, että vaikka julkaisisin tämän, en luultavasti jaksaisi ottaa vastaan digitaalisen taiteen vihaajien kommentteja siitä kuinka kauheaa on, kun tällaista kuvankäsittelyä tehdään.
Viimeinen luonnos meni roskiin siksi, että lopputulemana tajusin kuvan opettaneeni minulle vain sen, että taidan olla parempi jossain paljon yksinkertaisemmassa kuvankäsittelyssä ja ideassa. 

Niin ja tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Kuva on julkaistuna blogissa pitkän tekstin kera (seikka, joka itse asiassa tapahtuu aika harvoille kuvilleni). Miksi julkaisin? Julkaisin sen kiukusta. Tämä kuva on lojunut keskeneräisenä kovalevylläni yli vuoden. Se on nähnyt enemmän vaiheita kuin yksikään aiempi kuva. Ja yli 50 tekstikuvatiedoston lisääminen papereihin ja niiden taivuttaminen papereiden muotoon ei ollut mikään pieni työ. Merenkin kävin kuvaamassa Teneriffalla asti joululomalle yhteydessä ja taivaan pilvet löytyivät vanhoista lomakuvista Thaimaan kauniista taivaasta. 

Kun kuvasin itseäni paperiläjän keskellä, nimesin kuvaidean nimellä ”Sinä olet tarina”. Se oli alunperinkin tämän kuvan tarkoitus. Kuvata vertauskuva siitä kuin kukin meistä kirjoittaa itse oman tarinansa. Siitä miten emme voi tietää mitä mysteerinen elämänpolku eteemme puhaltaa. Me valitsemme mitä otamme mukaan ja miten painotamme mukaan ottamiamme asioita. Me olemme tarinoita. Jokainen.

Pari päivää viimeisen kuvaversion valmistumisen jälkeen (ja sen roskiin heittämisen jälkeen) muistelin kuvan alkuperäistä ideaa. Ajattelin, että olipa siinäkin tarina; tehdä nyt yhtä kuvaa kokonainen vuosi idea kerrallaan ja heittää se kaikki työ ja vaiva sitten roskiin. Kunnes naurahtaen totesin, että siinä vasta tyhmä tarina. Olisiko se kertomisen arvoinen. Rehellisesti voin sanoa, että en tiedä. Mutta myös suutuspäissään tulee kertoneeksi omanlaisia tarinoita.

Omistettu kaikille tarinankertojille, joiden tarina on vielä kesken. 

Se oli viimeinen ilta vanhassa studiossani joulukuussa 2017. Leikkasin roskiin menevän taustakartongin eri kokoisiksi palasiksi, asettelin ne mekon muotoon. Sitten suljin studioni oven viimeistä kertaa ja kiitin tilaa kaikesta inspiraatiosta mitä se oli minulle antanut.

×

Comments are closed.