(35>14>12>10)=elämän yhtälöitä

Tämän blogitekstin kuvat on ottanut lahjakas ja ihana kollegani Petra Veikkola, jonka palkkasin ottamaan itsestäni kuvat 35-vuotiaana minuna. Petra, kiitos kun ikuistit minut, kiitos kun näit pintaani syvemmälle!

 

Kasvukipuja

Kasvaminen sattuu. Aina tavalla tai toisella. Eikä kasvaminen lopu koskaan.

”Se on positiivista kipua”, kätilö sanoi minulle kun olin synnyttämässä poikaani, esikoistani. Melkein kymmenen vuotta sitten. ”Siitä kivusta seuraa jotain hyvää”. ”Just”, sanoin, ”Mutta se sattuu silti. Aika hiton paljon!”.

Täytin 35 vuotta viime keväänä. Olen aina ajatellut elämääni vuosikymmeninä ja puolivuosikymmeninä. Ne ovat virstanpylväitä, jolloin mietitään kysymyksiä siitä olenko siellä mihin halusin päästä ja millainen ihminen minusta on kasvanut. Kulunut vuosi on antanut enemmän kuin olisin ikinä osannut edes pyytää. Mutta se paljous on tullut sekä hyvässä ja pahassa ja kulunut vuosi ollut myös isojen kipujen vuosi. Kasvukipujen? Tahdon todella uskoa, että ne ovat kipuja, jotka kasvattavat minua jälleen eteenpäin, johonkin uuteen. Sillä sellainen kipu on kyllä siedettävää, jos tietää, että sen jälkeen seuraa jotain hyvää. Mutta kivun kanssa hetkessä eläminen tekee vain suunnattoman kipeää.

 

Tulla nähdyksi toisen silmin

Päätin kolmeviitosen virstanpylvään kunniaksi mennä itse kameran eteen, kuvattavaksi. Jäämekon maailmanlaajuiset pressipyynnöt puolitoista vuotta sitten saivat minut tajuamaan, että minulla ei ole itsestäni ollenkaan kelpoa ammattikuvaa, kun sellaista pyydettiin. Vähän hävetti, että suutarilla itsellään ei tosiaan ole sitten kenkiä. Jos on ammatiltaan valokuvaaja, silloin erityisesti sinun kuuluu käydä kuvauttamassa itsesi valokuvaajalla. Sillä sitä kautta annat arvostusta ammattiasi kohtaan ja annat samalla esimerkin mitä arvoa edustamasi työ antaa. Päätin korjata asian kunnolla. Urani varrella olen saanut ystävikseni monia Suomen parhaita valokuvaajia, mutta nyt tuli tunne että haluan tulla kuvatuksi sellaisen henkilön kautta joka ei vielä tunne minua ja jokaista vatsakramppiani niin hyvin. Olin ihastunut Petra Veikkolan herkkään tyyliin nähdä kauneutta ja kysyin miltä hänestä tuntuisi kuvata kollegaa. Onneksi hän suostui mielellään! Sillä kun näin kuvausten gallerian, koin tunteen, että vihdoin minut on nähty niiden kauniiden puolieni kautta joita itsekin arvostan itsessäni. Itsensä näkeminen toisen silmin tuo hymyn kasvoillesi – se jopa parantaa. Näiden kuvien kautta voin esitellä itseni ja uskon niiden kertovan minusta sen mitä haluankin välittää – tällainen minä olen.

Kun miettii vuosia..Olen 35-vuotias nainen, 14 vuotias vaimo, 12 vuotias yrittäjä, melkein 10 vuotias äiti…olen kaikkea sitä. Mutta olen enemmänkin kuin mitä elämäni isoimmat roolit minusta näyttävät. Olen iätön unelmoija. Herkkyyteni on suurin vahvuuteni. Olen itsepäinen introvertin ja ekstrovertin yhdistelmä. Olen vastuuntuntoinen ja ahkera tekemään työtä. Olen ruuhkavuosista levoton ja väsynyt. Kehossani on lukuisia arpia, mutta ne muistuttavat parantumisen voimasta. Olen keskeneräinen, mutta katson taakseni onnellisena siitä mihin kaikkeen olen pystynyt ja mitä olen itse rakentanut ja saavuttanut. Minun maalini, minun vuorenhuippuni on tulla parhaaksi mahdolliseksi versioksi itsestäni ja oppia mahdollisimman paljon matkalla sinne. 

 

Keskeneräisyyden kauneus

Omien lasten kasvun ja kasvukipujen seuraaminen on yksi elämän ravistelevimpia kokemuksia, sillä lasten kasvaessa joudut kasvamaan myös itse. Sitä ei pääse pakoon. Kasvamisen pakosta muistuttaa taukoamatta myös yritykseni, jota kutsun puolitosissani myös yhdeksi vauvakseni. Yritykseni täytti tällä viikolla 12 vuotta. Siitä on kasvanut uhmakas rajojaan kokeileva teini, jonka kanssa välillä väsyttää, mutta jonka kasvusta olen myös todella ylpeä. Kuluneen vuoden aikana olen tehnyt urani isoimmat, näkyvimmät ja merkittävimmät projektit. Projekteja, joita tiedän katsovani vielä keinutuolissanikin huokaillen ”tuollainenkin minun käsiini luotettiin”. Kaiken tämän vauhdin keskellä olen kuitenkin joutunut rakentamaan yritystäni ja yrittäjyyttäni monelta osin uudelleen ja rakennusprosessi on sisältänyt paljon sellaista mitä en osannut odottaa. Epävarmuutta, vaikeita päätöksiä ja yllättäviä kasvukipuja. Vaikeissa hetkissä muistutan itseäni keskeneräisyyden kauneudesta. Tiedättehän La Sagrada Familian, Antoni Gaudín suunnitteleman epätodellisen upean kirkon Barcelonassa, jota on rakennettu jo yli vuosisata. Se ei ole valmis, mutta ihmiset saapuvat silti ympäri maailmaa ihailemaan keskeneräisen rakennuksen ainutlaatuisuutta. Toivon, että pääsen tänä vuonna itsekin tulevan työmatkan yhteydessä vihdoin katsomaan tuota upeaa arkkitehtuurista nähtävyyttä.

Jotkut sanovat, että on hölmöä paljastaa keskeneräisyytensä. Minä sen sijaan uskon, että me opimme ja kasvamme parhaiten kuuntelemalla toistemme tarinoita ja kipuja. Oli kipu mitä tahansa, toivon että siitä kasvaa jotain hyvää, kaunista ja vahvempaa. Ainakin tahdon yrittää pitää sydämeni maailmalle avoinna.

 

Photos: Petra Veikkola
Muah: Susu Holm, Studio Susu

PS: Vaikka otsikoin tämän blogin yhtälöllä, 35-vuotiaanakaan minä ja matematiikka emme voi sietää toisiamme. Lol.

×

Comments are closed.