Halusin vain järjestää jotain todella siistiä koulutien aloittavalle pojalleni viime elokuussa. Poikani Lauri on 7-vuotias, esikoiseni. 4 vuoden ajan, ennen toista lastani, ehdin kyllästyttää poikani olemaan kameran edessä pyytämällä häntä jatkuvasti malliksi. Pitkästä aikaa hänkin oli valmis tulemaan kuvattavaksi ja siksi halusin ottaa siitä kaiken irti. Mutta kun pysähdyin katsomaan kuvauksen jälkeen otettuja ruutuja, ahdistuin. Kuviin olikin tallentunut yhtäkkiä tarina, joka näytti yhdeltä pahimmista painajaisistani: maailma, jossa lapseni eläisivät oman onnensa nojassa, ilman suojaa, ilman aikuista…Päätäni pudistellen kysyin itseltäni miksi ihmeessä otin lapsistani sellaisia kuvia?
Mutta jos poistetaan kokonaiskuvasta äidin ahdistus ja todetaan, että poikani oli kuvauksista aivan innoissaan ja todella otettu, kun häntä kuvattiin todella siistissä paikassa. Alleviivataan myös, että yhtään lasta ei vahingoitettu kuvauksissa ja että sarjan hämmentävin kuva, jossa lapseni ovat yhdessä, on itse asiassa syntynyt siten, että hyttynen kiusasi heitä (!)…niin olisiko tässä silti kertovan kuvatarinan ainekset. Tarinan, jonka kautta voisi miettiä kaikkea sitä mikä meillä on elämässä hyvin. Näin toivon. Ainakin minut se sai sanomaan muutaman ylimääräisen kerran lapsilleni kuinka paljon he minulle merkitsevät.
Miten kaikki syntyi. Halusin saada aikaan jotain mistä poikani innostuisi. 7-vuotias taistelulegoleikkejä rakastava poika tuskin innostuisi enää seisomaan viljapellossa tai kukkaniityllä. Ei. Halusin, että poikani saisi elää hetken jotain siistiä roolia kuvauksissa, jotka järjestettäisiin varta vasten hänelle. Itse olen kasvanut lapsuuteni vain äitini ja siskoni kanssa ja varttunut siten hyvin tyttömäisten asioiden ympärillä. Minussa on kuitenkin ollut aina toinenkin puoli, joka pitää synkistä toimintaelokuvista ja koukutuin äitiyslomillani pelaamaan jopa taistelupelejä. Poikien jutut ja leikit ovat silti olleet minulle vieraita. En pidä aseista. Tosielämässä kammoan ja vastustan väkivaltaa. En pidä siitä, että poikien leikeissä keskitytään tuhoamaan. Mutta en tietenkään kiellä niitä pojaltani. Ne ovat osa poikien maailmaa. Leikkien seuraaminen on minulle välillä todella viihdyttävääkin, kun legoukot lentävät ties minkä räjähdyksen voimasta seinille äänitehosteiden kera.
Sain kuvauksista vision, joka lähti tällä kertaa lämpimän oranssin sävymaailmasta. Seuraavaksi näin kuvassa pojallani jousipyssyn – sellaisen itse kyhätyn. Oranssi sävymaailma piirsi ajatuksiini myös kettuja. Ympäristö näytti ajatuksissani hyvin sekasortoiselta, jopa apokalyptiselta. Kaatopaikkamaiselta. Siitä tulisi heti kuvaan ihan erilaista seikkailun tunnetta.
Ruosteisia ja sotkuisia kuvauspaikkoja oli kuitenkin vaikea löytää. Onnekseni satuin ajamaan Sissos Paintball Arenan ohi ja olin heti varma, että se olisi loistava kuvauspaikka poikani kuvauksille. Neuvottelin Sissos Arenan kanssa kuvausluvan. Lauri vaikutti kuvauksista hyvin innostuneelta ja oli mukana rekvisiitan tekemisessä ja kuvausvaatteiden sotkemisessa sekä hiusten kasvattamisessa mahdollisimman epäsiistin pituisiksi. Ensimmäistä kertaa hommasin kuvauksia varten myös värillisiä savuja ja ajattelin että ne todella tekisivät poikaani vaikutuksen.
Kuvaus eteni mukavasti kunhan olin ensin osannut päättää kuvauspaikat visuaalisesti vaikuttavasta kuvausympäristöstä. Poikani osasi heittäytyä rooliin upeasti. Yhtä ruutua varten mukaan otettu pikkusisko oli ottanut kyytiin temperamenttinsa, mutta ärripurri sopi kuvien teemaan loistavasti tällä kertaa enkä voinut jättää uhmaa uhkuvaa pientä ”katnisseverdeeniä” ulos tarinasta :)
Mutta kun purin kuvat koneelleni ja aloin käymään niitä läpi, minulle tuli kuvista voimakas ahdistunut olo. Kuvien kokonaisuus ei henkinytkään suunnittelemaani oranssinlämpöistä tarinaa lapsista metsän keskellä. Kuvissa näkyi lapset yksin sekasortoisessa maailmassa.
Yöllä en saanut unta. Kuvat pyörivät mielessäni ja pahimmat pelkoni piirtyivät ajatuksiini pimeässä huoneessa uudelleen ja uudelleen. Päätin, että seuraavana päivänä en huuda, en suutu, en motkota lapsilleni mistään. Meillä on kaikki niin hyvin. Ei ole sotaa eikä maailmanloppu ole tullut. Yöllä miettiessä päätin myös, että aamulla otettaisiin vielä muutama kuva. Mutta tällä kertaa haluaisin nähdä poikani ilman roolia, ihan omana itsenään…ja mikä tärkeintä, minun oli pakko nähdä poikani kamerani kautta onnellisena ja hymyilevänä…poikana, joka seuraavassa hetkessä rientää leikkien legolaatikolle rakentamaan hyvisten ja pahisten taistelua. Taistelua, joka ei ole totta.
Kuvauspaikka: Sissos Arena Paintball Sissos
Kuvausassari: Piia Kekäläinen
Ketut: Shutterstock
Kuvat & käsittely: Suvi Sievilä
