Keväällä 2006 olin 23-vuotias yliopisto-opiskelija. Kävin läpi parin kuukauden harjoittelua tiedottajan työssä. Koska olin kertonut harrastavani valokuvaamista, sain vastuulleni monen julisteen ja tapahtuman kuvaamisen. Harjoittelijana avasin ensimmäistä kertaa elämässäni Photoshopin ja leikin sillä lisämetkuja kuviini ja se oli mielettömän hauskaa. Minua rohkaistiin ajattelemaan visuaalisuutta symbolisella ja oivaltavalla tavalla. Ja kun näytin töitäni ohjaajalleni, hän katsahti monesti minuun viekas hymy kasvoillaan. Se kertoi, että hän oli tyytyväinen. Harjoittelun lopuksi hän otti jälleen sen hymyilevän ilmeen ja ehdotti jos perustaisin toiminimen, jotta hän saisi ostettua minulta kuvia myös jatkossa. Olin ehdotuksesta aivan ymmälläni. Mitä se edes tarkoitti – toiminimi? Kotona asiaa selvitellessä tajusin, että nyt puhutaan yrityksen perustamisesta. Olin saman tien sitä mieltä, että tähän en kyllä lähde. Muistan yläasteella ohittaneeni yhteiskuntaopin kirjasta yrittäjyyttä koskeneet luvut, koska olin aivan varma, että se ei tule koskaan olemaan minun tieni.
Mutta kuinkas sitten kävikään! Asia pyöri mielessäni koko kesän. Ajatus, että joku näki kuvissani potentiaalia sen verran, että oli valmis niitä minulta jatkossakin ostamaan, sai minut hymyilemään. Kuvasin muutenkin intohimoisesti vapaa-ajallani, joten miksi en sitten voisi myydä kuviani? Ajatus alkoi tuntua mukavammalta. Kesän mietittyäni minulla oli kädessäni kasa papereita päivättynä 14.8.2006 ja ne kertoivat minun olevan nyt yrittäjä. Elämäni hurjin vuoristorata lähti liikkeelle siitä.
Sivutoiminen pieni toiminimi nimeltään Valopeitto sai muutaman asiakkaan yliopisto-opintojen ohessa. Sana levisi tuttujen välityksellä. Sain erilaisia työtarjouksia. Opin taittamaan. Kaikki oli mielenkiintoista. Nukutin itseni monena iltana miettimällä ajatuksissani eri brändeille mainoskuvausideoita. Lähdin opiskelemaan kuvaamista ja taittamista lisää Taideteolliseen korkeakouluun. Ja olin aivan koukussa. Valmistuttuani yliopistosta 2008 päätin antaa yritykselleni mahdollisuuden kokeilla siipiään ihan täysipäiväisesti.
Rakkaus lajiin kannatteli tekemistä koko ajan. Mutta hyppääminen täysin untuvikkona yrittäjyyteen oli myös täynnä shokkeja, isoja virheitä ja loputtoman pitkiä työpäiviä uutta opetellessa. On ollut monia notkahduksia ja monia uusia alkuja. Nauraen muistan miten studiokuvaaminenkin käynnistyi aikoinaan omassa olohuoneessani, mutta sittemmin olen saanut olla mukana perustamassa mukavaa studioyhteisöä. On tullut uskomattomia työtarjouksia, joita mietin edelleen hymyillen. Olen tavannut upeita ihmisiä ja muutama asiakkaani on ollut kanssani koko tämän matkan alusta alkaen (Kiitos teille!). Yrittäjä jäi myös matkan varrella kaksi kertaa äitiyslomalle. Tai no, jokainen yrittäjä-äiti tietää, että yritys on pidettävä ”lomalla” hengissä jotenkin myös piltti kainalossa. Ruuhkavuosien rytinässä olen myös kerran polttanut itseni ja luovuuteni täysin loppuun, mutta läheisteni tuella kammennut itseni sieltäkin takaisin radalle. Vaikka silloin ei hymyilyttänyt, se opetti minulle suunnattoman paljon itsestäni ja sai aikaan täysin uuden näkökulman tekemiseen ja luovuuteen.
Vaikka olen yksinyrittäjä, en ole hurjastellut 10 vuoden vuoristorataa yksin. Sen lisäksi, että olen saanut perheeni täyden tuen, olen kuvausopintojen kautta saanut ympärilleni tärkeän kollegojen verkoston, josta olen enemmän kuin kiitollinen. Jos pienen neuvon osaan yrittäjyydestä antaa se on tämä: ”Hanki ympärillesi ihmisiä, jotka uskovat sinuun ja tukevat sinua ala- ja ylämäissä ja jotka osaavat sopivasti potkia ja tsempata sinua ylittämään itsesi uudelleen ja uudelleen. Ja tee sama muille vastavuoroisesti.”
Tämä kuva nuoresta perhonen kädessään olkoon loppukaneettini tälle yrittäjätarinalle. Kuva kertoo siitä kuinka mahdollisuudet unelmiimme tulevat meistä itsestämme, sisältämme. Minulla on suuria tavoitteita ja unelmoin edelleen. Ja tahdon vielä nähdä miten unelmani lentävät. Unelmoi! Tee sitä mitä rakastat!
